Dreams come so slow, but go so fast

 

 

 

Terveisiä vielä viimeistä kertaa Meksikosta.

 

Yritän pitää tän postauksen mahollisimman yksinkertasena ettei tää ois pitkästyttävää luettavaa.

 

En oo yrittänytkään oikeastaan keksiä tälle postaukselle mitään järkevää alotusta. Mun on rehellisesti sanottuna pitäny ottaa inspiraatiota muiden vaihtariblogien viimesistä postauksista, koska oon aina ollut erittäin huono pukemaan mun ajatuksia sanoiksi. Pakko vaan sanoa että nyt se on munkin vaihtovuosi päättynyt. Tuntuu niin oudolta, koska ei musta tavallaan oo missään vaiheessa kunnolla tuntutkaan siltä että olisin jossain vaihdossa. Että olisin itsekkin muka sellainen cool vaihtari, joiden blogeja luin innokkaana joskus yläasteella. Tää kuulostaa varmasti tosi hullulta, mutta musta monesti on tuntunut siltä etten mää oikeesti ole täällä, vaan että mää katson jonkun lasin läpi elämää jossain Saltillossa, Meksikossa. Tai sitten että oon kokoajan vaan nähny unta.

 

Myös moni muu asia vaihdossa ollessa menee niin hassusti. Mm. ajantaju menee ihan täysin sekaisin. Viikot tuntuu päiviltä, siltikin vaikka olisi viikkoja jolloin ei olis tehnyt yhtään mitään. Musta ei tosiaankaan tunnu siltä että oon ollu mun perheestä ja kavereista erossa _vuoden_, tuntuu enemmänkin joltain parilta kolmelta kuukaudelta.

 

Oon niin kiitollinen kaikesta, mitä tää vuosi on mulle tarjonnu. Varsinkin siitä, että melkein kokonaan oon säästyny semmoselta pitkäkestoselta huonolta alakulosuudelta, mulla ei tainnut melkein minkään tapaisia kulttuurishokkeja tulla missään vaiheessa, vaan oon säästynyt semmosilta ja nauttinut lähes joka hetkestä täysillä.

 

Musta on niin ihanaa päästä vihdoinkin Suomeen, nähdä kaikki kaverit joita on ollut hirveä ikävä, nähdä perhe, päästä saunaan, syödä ruisleipää, päästä hengittämään raittiiseen ilmaan (hahah), nauttia vielä hetki Suomen kesästä. Mulla on niin ikävä sitä, että jos mun tekee mieli jotain ruokaa niin voin vaan kipasta nopeesti kaupassa, ilman että pitää ilmottaa jollekin tai kysellä jotain lupia. Mulla on ikävä sitä sitä että pääsen pyörällä kaikkialle, ilman että pitää aina tehdä hirveitä järjestelyitä jostain autokyydeistä, mulla on ikävä sitä et Suomessa on turvallista. On niin ikävä Suomen luontoa, kaikkia järviä ja jokia, sitä puhtautta, ja sitä et luontoa oikeesti arvostetaan. Kaipaan sitä niin paljon että kaduilla saa kävellä ihan rauhassa ilman hirveetä tuijottamista. Mulla on ikävä kavereiden kans mahan kipeeks nauramista, täällä mun ja mun kavereiden huumorintajut ei hirveesti kohtaa, enkä yleensäkään hirveesti ymmärrä näiden vitsejä.

 

Mutta sitten kun lähden, mulle tulee aivan hirveä ikävä Meksikoa. Mulle tulee ikävä mun perhettä, kavereita, ja muita vaihtareita ihan älyttömästi. Tulen ikävöimään syvällisiä keskusteluja Lucasin kans, Sherryn ja Christinen naurua, Marian hyväsydämisyyttä, sen kaltasia ihmisiä ei Suomesta löydy. En tiedä, tuunko enää koskaan näkemään ketään noista vaihtareista, Taiwan ja Brasilia kun ei hirveen lähellä Suomea ole. Mitenköhän selviän, kun Vera ja Dilara asuukin 7 tunnin ajomatkan päässä, eikä kävelymatkan päässä. Mulle tulee ikävä meksikolaisten bileitä, ja näiden ihmisten estottomuutta. Sitä, että oon blondina ja sinisilmäsenä eksoottinen, sitä että ihmiset kehuu mun silmiä. Tulee hirveä ikävä ruokia, niitä ruokia mitä oon täällä syönyt on varmasti mahdoton tai tosi vaikeaa löytää Suomesta (se ruoka mitä jossain Pancho Villassa tai Amarillossa tarjotaan on melko kaukana siitä millasta tää ruoka oikeesti on). Jään kaipaamaan näitä Saltilloa ympäröiviä vuoria niin paljon. Tulee ikävä meksikolaista norteña-musiikkia jota aluksi vihasin. Mutta eniten tulee ikävä ihmisiä ja sitä niiden ystävällisyyttä. Miksei ihmiset Suomessa voi olla samanlaisia kuin täällä?

 

Huomenna mun kone lähtee Saltillosta Mexico Cityyn, Mexico Citystä Pariisiin ja Pariisista Helsinkiin. En osaa vielä kuvitella millainen fiilis mulla on kun jätän Saltillon taakse. Voi olla, et en itke ollenkaan tai ole surullinen, koska en osaa tajuta mitä on tapahtumassa. Voin kuitenkin kuvitella sen fiiliksen kun nään Helsinki-Vantaalla mun äitin ja isän, jotka on varta vasten ajanut sinne mua varten Oulusta asti.

Joskus ihan vaihtovuoden alussa ihmettelin niitä vaihdossa olleita jotka sanoi, että vaihdossa oppii niin paljon itsestä ja kasvaa ihan älyttömästi. Mietin vaan, et mitä siinä muka voi oppia itsestään, mutta oon kyllä oppinut tän vuoden aikana ymmärtämään.

 

<3<3<3

 

Saa nähdä että mitä Suomessa tapahtuu, että jatkanko iloisena elämääni, ja muistelen Meksikoa onnellisena ja huippuna vaiheena elämässäni, vai vaivunko masennukseen kokoajan Meksikoa kaivaten hahah. Toivottavasti se on tuo ensimmäinen, nimittäin tiedän myös vaihtareita joille on käynyt tuo jälkimmäinen.

Mutta joo, kirjaimellisesti kohta nähdään!